tiistai 8. syyskuuta 2015

Kerrostalosta omakotitaloon


Puolisen vuotta sitten muutimme kerrostalokodistamme omakotitaloon. Pieni kaksiokotimme oli esikoisen syntymän jälkeen alkanut tuntua yhä vain pienemmältä ja pienemmältä. Ryhdyimme etsimään uutta kotia, mikä toisinaan tuntui hauskalle viikonloppuharrastukselle, toisinaan epätoivoiselle harhailulle mitä kummallisimmissa paikoissa. Esikoinen ehti tottua jo vauvaiästä lähtien vieraiden ihmisten kodeissa haahuiluun, ja mitä ilmeisemmin piti sitä ihan normaalina. Kaksi vuotta vierähti harrastuksen parissa, eikä mitään sopivaa tuntunut oikein löytyvän. Olimmeko liian nirsoja vai mikä oli vialla? Monet kiinteistönvälittäjät olivat tulleet jo niin tutuiksi, että he jopa pysäyttivät autonsa kadulla tervehtiäkseen ja kysyäkseen talokuulumisia. Aiheutimme ammattiryhmälle varmaan runsaasti päänvaivaa ja ylimääräistä työtä pelkästään sillä, ettemme rehellisesti sanottuna tienneet, mitä olimme edes etsimässä - kerrostaloa, rivitaloa, omakotitaloa, maalaistaloa, ehkä jotain mökkiä vai mitä ihmettä! Tästä huolimatta jatkoimme vimmattua etsimistä ja kiinteistönvälittäjien vaivaamista viikonlopusta toiseen. 
Kolme ikkunaa juuri muuton jälkeen

Vanhasta luopuminen tuntuu aina haikealta, samoin muuttaminen pienestä rakkaasta kaksiosta, jonka jokainen nurkka, soppi ja neliö oli hyötykäytössä, ja jonka makuuhuoneeseen ei toisen lapsen tulon jälkeen johtanut kuin kapea käytävä sänkyjen välissä. Pinnasänkyäkin oli hivutettava sivuun, jos aikoi päästä vaatekaapille hakemaan puhtaita sukkia. Pienessä oravanpesässä oli toki ahdasta, mutta olimme aina yhdessä, koko perhe, mikä tuntui turvalliselta ja hauskalta. Miten sitä ennen vanhaan sitten elettiin, ei tarvittu kymmeniä neliötä henkeä kohden eikä säilytystilaa kahden rekka-auton verran. Kuitenkin huomasin, että vuotuiset kaappien ja nurkkien puhdistukset eivät enää auttaneet, kun lelut, välikausipuvut, talvipuvut, jokakelin kengät, liian monet uudet kirjat ja tietokoneet täyttivät naulakot, eteisen, kirjahyllyt ja joka paikan. 
Muuttourakkaa ei tule ikävä.
Uuden kodin etsinnässä rationaalinen järkeily, taloudellinen kalkylointi ja ihastus ja viehtymys vanhoja taloja kohtaan kävivät keskenään jatkuvaa kamppailua. Milloin vaakakupissa painoivat tulevat lämmityskulut ja ekologinen jalanjälki, milloin asumisen helppous ja tuttuuden tunne. Kysyimme itseltämme, olemmeko sielultamme tulevia remonttireiskoja ja -raijoja, vai olisiko parempi, että joku muu hoitaisi talon siihen kuntoon, ettei vasaraan ja pensseliin tarvitsisi tarttua. Erityisen tärkeää meille oli, että uusi sijaitsisi lähellä niitä paikkoja, missä arjessa käymme: työpaikkoja, kauppoja, päiväkotia ja puistoja. Kun kaupunki on aikojen saatossa rakentunut alati kasvavan keskustan ympärille, kaikki meille sopivimmat seudut olivatkin vanhojen talojen valtaamia.
Pakkohan se oli lopulta myöntää, että meitä viehättivät eniten rintamamiestalot, jotka toivat mieleen oman rakkaan mummolan, ja monet lämpimät lapsuusmuistot. Ihanan kodikkaita, tunnelmallisia, täynnä muistoja jo ennen kuin oli edes astunut taloon sisälle. Etsiessämme uutta kotia kävimme kymmenissä ja kymmenissä 1950-luvun taloissa. Jotkut talot olivat ihan omiaan karistamaan turhat haavekuvat vanhan talon ihanuudesta. Kummalliset hajut, mystiset talotekniset viritykset, kallistuneet perustukset, ikivanhat muovimatot, nurkissa kipittelevät öttiäiset panivat todella miettimään, halusiko joku todella itselleen tällaisen taakan, jota myyjät kutsuivat nostalgiaksi ja mahdollisuudeksi. Toisinaan näin jopa painajaisunia taloista, joissa olimme vierailleet.
Meidän talonetsintäseikkailu päättyi odotetusti hyvin, kun ennen pitkää löysimme juuri meille sopivan kodin, 1957 rakennetun talon, joka ei ole ihan täysverinen rintamamiestalo, mutta aika lähellä sellaista. Vuosikymmeniä vanhan talon ostaminen toki jännitti, sillä takaraivossa kaikuivat ja raikuivat varoitukset vanhojen talojen tuomista riskeistä. Mutta tässä ollaan, käsissämme on kaunis talo, lastemme lapsuudenkoti, josta nyt pitäisi alkaa pitämään huolta, ihan itse. Paljon on varmaankin opittavaa. 
Uusi koti keväällä
Ajattelinkin blogissani kirjoittaa siitä, millaiselta elämä nyt sitten tuntuu, kun kerrostalokaksio on vaihtunut omaan tupaan ja pihaan. Pumpsahteleeko alkutaipaleen jälkeen kalliita yllätyksiä, vai sujuuko perheen yhteiselo talossa harmonisesti? Uuvuttavatko talonhuoltohommat entisiä kerrostaloihmisiä? Ketuttaako putsata rännejä syksyllä? Paleleeko talvella, tuleeko lämmintä vettä? Mitä puutarhassa pitää tehdä? Tuleeko remonttisuunnitelmista ikinä totta? Voiko tapetoimisen oppia kantapään kautta ryhtymällä vaan tuumasta toimeen? Mitä eri vuodenaikoina talossa tapahtuu? Näitä ja monia monia muita asioita mietin silloin, kun meidän perheemme oli tekemässä päätöstä tulevasta asumismuodosta. Taloasioiden lisäksi lupaan blogissani myös sivupolkuja perheen arkisiin kommelluksiin ja touhuihin.

2 kommenttia:

  1. Hei Maria, onnittelut koko perheelle 3ikkunan talosta! Hiljaa hyvä tulee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tytti, ja kiitos onnitteluista! Pienet poikani pitävät olemassaolollaan huolen, että mitään massiivista remonttia ei ihan heti (lähivuosina) ryhdytä puuhaamaan : )

      Poista