maanantai 21. syyskuuta 2015

50-luvun tuolien kunnostaminen


Yritin muistella, milloin 1950-luvun ruokailuryhmä päätyi kotiini. Se taisi tapahtua suurin piirtein kymmenen vuotta sitten. Kun muutimme kolmen ikkunan taloon, tuntui kuin ne olisivat palanneet paikkaan, josta ne olivat kerran lähteneet. Vuosikymmenten saatossa tuolien ja pöydän lakkapinta oli jo kulunut, ja olinkin jo vuosien ajan suunnitellut niiden hiomista ja uudelleenlakkaamista. Siis sanoinko jo että useiden vuosien ajan? Ihan ihmetyttää, miten joidenkin asioiden toteutuminen saattaa kestää niin kauan. Muistan lapsuudestani, että äidilläni oli ompelukaapissaan luumunvioletista silkistä valmisteilla ollut paita, joka ei tullut koskaan valmiiksi. Se oli maailman kauneimman värinen, mutta kesken. Ihan niin kuin ruokailuryhmäni. 
Tuolien hiontaa vauvan päiväunien aikana ja lakkausta lasten yöunien aikana
Tänäkesänä päätin, että 50-luvun tuolit saavat uuden elämän. Hankin kaupasta hiomapaperia, lakkaa, lakkapensseleitä ja suojanaamarin ja ryhdyin tuumasta toimeen. Ensin hioin tuolien lakatut osat huolellisesti hienolla hiomapaperilla ja sienellä (P150). Vanhaa lakkaa ei ole tarpeellista hioa kokonaan pois, vaan tärkeämpää on rikkoa vanha pinta, jotta uusi lakka voi hyvin kiinnittyä. Hiomisen jälkeen pesin hiotut tulit maalarinpesulla, suojasin pehmeät istuinosat muovilla ja ryhdyin lakkaamaan. Lakkaamiseen valitsin rautakauppiaan vastustuksesta huolimatta alan ammattilaisen (siskoni) ohjeita noudattaen Unica Super täyskiiltävän, sävyttömän uretaanialkydilakan*. Koska kyseessä on liuotinohenteinen tuote, hankin projektiani varten myös kertakäyttöisen hengityssuojaimen, edelleen rautakauppiaan vastustelusta huolimatta. Aivosoluja voi tarvita vielä tulevaisuudessa, joten parempi käyttää muutama kymppi päänsä suojaksi. Taisin sivellä tuoleihin neljä ohutta lakkakerrosta, joista ensimmäisen ohensin lakkabensiinillä 1050. Jokaisen lakkauskerroksen välissä annoin edellisen kuivua vuorokauden ajan hyvin ilmastoidussa autotallissa. Vaikka lopputulos ei ehkä ole täydellinen pienine valumajälkineen, tulin tavattoman onnelliseksi siitä, että sain tehtyä jotain, mitä olin suunnitellut jo pitkään.
Vähemmän keskeneräinen tuoliprojekti kuin ennen.
Tuolien kunnostus on kuitenkin vielä kesken. Haluaisin uudistaa myös tuolien kankaan, mutta en ole vielä ihan varma väristä enkä kuosista. Lähitulevaisuudessa aikomuksenamme on tapetoida ruokailuhuone, joten olisi kiva, jos tuolien kankaat sointuisivat seiniin. Tämähän on oikea keskeneräisyyden ketjureaktio. Ehkä keskeneräisyyteen pitäisikin suhtautua rasitteen sijaan eteenpäin tuuppivana voimavarana. Aina on jotain tehtävää, tuunattavaa ja opittavaa. Tarkemmin ajatellen ainahan jokin asia on kesken. Kun jonkun asian saa tehtyä tai suoritettua, voi hetken päästä havaita olevansa jälleen keskeneräisyyden keskellä.

*Tämä ei ole mainos

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti